Mistä valheesta kirjoittaisin, vaaleanpunaisista tylliunelmista, vai suuren suurista pilvilinnoista.
 Voisinko kirjoittaa, että en jaksa enää. Voinko kirjoittaa rumia sanoja ja piirtää niiden ympärille sydämen.
 Nyt se tulee. EN JAKSA ENÄÄ. Koko maailma on niin vääristynyt. Pitaisi olla jo nyt veitsi kädessä viiltelemässä, mutta ei, en halua.
 Mitä jos haluan vain matkustaa Muumimaailmaan rutistamaan Nipsua. Niin, mutta eihän sillä ole mitään väliä mitä minä haluan, koska enhän minä halunnut matkustaa Amerikkaankaan, isojen tyttöjen maahan. En minä halua ostaa Lontoon kuuluisilta kaduilta kenkiä, jotka kuitenkin hiertävät, mutta ovat vaan hienoja ja KALLIITA, että niitä on pakko ostaa.
 Haluaisin kaivaa kellarista esiin vanhan nukkeni ja kammata niitä, mutta ei, minun pitää tehdä niinkuin muutkin. En halua harrastaa tennistä ja keinahdella opettajien edessä lyhyissä hameissa, jotta arvosanani nousisivat. Minua ei kiinnosta koulu. Kun pääsen vihdoin sieltä vankilasta, kaivan kaikki ruoat kaapeista ja syön, enhän muuten eläisi enää. En ymmärrä miksi en saa edes ruokaa. "Jotta et lihoisi" kaikki sanovat.

Mitä tapahtuu jos olen kerrankin erilainen kuin muut.
Jos en soita musiikkia bussissa täysillä, vaan istun nurkassa sämpylä sylissä? Saanko kuolemantuomion?

Elämä on vain yksi suuri kysymysmerkki,
miksi siis uhrata sille niin paljon aikaa.

Vihaan tätä kauneusihanne hässäkkää.
Antaisi kaikkien olla mitä tahtoo.
Lehdissä kirjoitetaan kuinka tavalliset ihmiset ovat juuri niitä kaikkein kauneimpia.
Sulkisivat suunsa ja katsoisivat ympärilleen,
kukaan meistä ei ole tavallinen.
 Olen tyytyväinen itseeni, vaikka omistan jenkkakahvat, en osaa nykytanssia, silmäni ovat eri kokoiset ja korvani eri näköiset, joskus huulessani on joku huuliherpestä muistuttava pilkku, herään aamuisin ja vaaka näyttää aina samaa. Olen silti tyytyväinen itseeni. Lenkkeilen ja oksentelen vain siksi, koska pelkään, että muut eivät pidä minusta niinkuin minä pidän.Pelkään, että he katsovat vain rumaa ulkokuortani. Kyllä minäkin olen kateellinen Hollywoodin tähdille, vaikka kuinka tiedän että kuvia saatetaan ja retusoidaankin.
 Anoreksia. Se johtuu vain siitä, kun Austraalian prinsessaksi pyrkivä nainen, hyvin solakka ja kaunis. Joku muka niin vaikutusvaltainen ja hyvännäköinen sanoi, että hänen pitäisi laihduttaa! Nainen on hyvin laiha, eikä hänen todellakaan pitäisi laihduttaa. Miksi mies sanoi niin? Luulisi että hän olisi imarreltu vaikutusvallastaan. Miksi kukaan ei herätä häntä ja sano, että juuri hän voisi vaikuttaa siihen, että nuoret eivät olisi syömättä. Hän olisi voinut kehua naista kauniiksi ja pitää rumat ajatukset sisällään, se olisi auttanut meitä kaikkia.

Aurinkokin nousee,
ruoho kutittaa varpaita.
Silti,
ei tästä mitään tule.
Tyhjä paperi edessäni.
Piirrän vain kynällä kunnes terä on tylsä.
En saa mitään aikaan.
Makaan sängyssä ja katson kattoon,
kirjoitan kuviteltua rakkauskirjettä mielessäni,
suunnittelen Beyoncen uusimpaan videoon parempaa kohtausta,
luen Glamourista, kuinka Jessica on mennyt leikkaamaan nenänsä eikä myönnä sitä.
Katson ulos ikkunasta.
Pisarat ropisevat ikkunaa vasten.
Ne muodostavat puroja, jokia ja meriä.
Itken,
ihan turhaan,
ei kyyneleeni kuitenkaan tavoittaisi koskaan tuota herkkää tilaa ikkunalasin toisella puolen.
Kyyneleeni vierivät poskillani kuin vapaana kuohuavan meren helmet.
Helmet tippuvat maahan luoden painostavaan hiljaisuuteen mustia pisteitä.
Rojahdan nojatuoliin.
Suljen silmäni ja yritän päästä inspiraation maailmaan.
Juna "Inspiraatio" on jo täynnä,
se pursuaa liitoksistaan ihmisiä jotka ovat ansainneet lippunsa,
vaikka muutama vapaamatkustajakin siellä saattaa olla.
Pitäisi alottaa baletti,
jotta voisin kirjoittaa siitä vapautuksesta kun tanssin,
vaikka tuskin se todellisuudessa aina on niin ruusuista, kun joutuu harjoittelemaan samaa nilkan ojennusta joka tunti kerta toisensa jälkeen.
Toisaalta voisin aloittaa ratsastuksen,
ja kirjoittaa kuinka ratsastan auringonlaskuun ja tunnen vain hevosen sydämen lyönnit minua vasten,
mutta sekin yhtä tekniikkaa vain.
Haluan tehdä jotain,
missä ei ole rajoituksia,
ei sarjoja.
Pelkkiä vapaita sanoja,
vaikka niitäkin on maailmassa liian vähän.
Ihminen ei ole sana.
Sielu ei ole sana.
Ne ovat asioita.
Sielu on vapaa,
se tekee mitä tahtoo.
Sydän on asia.
Joka puhuu sydämesta on materialisti,
puhukoot sielusta jos haluavat vapautua.

Astelen sirpaleiden päällä.
Ne haavoittavat jalkojani.
Uurtavat syviä uonoja jalkapohjiini.
Sirpaleet jättävät minulle muiston itsestään.
Veri tihkuu,
tehden tästä sirpalemerestä kuolonpunaisen.
Minuun sattuu, mutta en voi lopettaa,
sillä jos lopettaisin, luultaisiin, että minä luovutan.
Ehei, minähän en luovuta.
Haluaisin vain hieman lepuuttaa jalkojani.
Mutta ei, se ei käy.
On päätetty että minua rankaistaan ja niin myös tehdään.
Mainoksessa minulle luvattiin, että pääsen lämpimään paratiisiin.
Lämmin täällä kyllä on,
sillä sydämeni tiheä syke lämmittää,
mutta paratiisi?
Vihreät palmut,
kuohuavat meret,
ja polttava hiekka ovat täältä kaukana.
Tämä on Helvetin paratiisi,
sillä en näe yhtään valkoista enkeliä.

Sanasi vangettavat yllemme ikuisen hiljaisuuden.
Hiljaisuus on veistetty lasista,
se on kaunis ja terävä.
Hiljaisuus kimaltaa kuin lumi
yöisen kuutamon valaistessa sitä.
Ei, älä sano mitään.
Kauneus on katoavaista.
En voi ikuistaa tätä hetkeä kuviin.
Hiljaisuus on vain kipsistä luotu muotti,
joka on kuin valettu yllemme.
Hiljaisuudessa loistavat kaikki värit,
kaikissa sävyissään.
Sateenkaaren sanoittamat värit ympäröi meidät.
Lumikiteet tanssivat ympärillämme.