Aurinkokin nousee,
ruoho kutittaa varpaita.
Silti,
ei tästä mitään tule.
Tyhjä paperi edessäni.
Piirrän vain kynällä kunnes terä on tylsä.
En saa mitään aikaan.
Makaan sängyssä ja katson kattoon,
kirjoitan kuviteltua rakkauskirjettä mielessäni,
suunnittelen Beyoncen uusimpaan videoon parempaa kohtausta,
luen Glamourista, kuinka Jessica on mennyt leikkaamaan nenänsä eikä myönnä sitä.
Katson ulos ikkunasta.
Pisarat ropisevat ikkunaa vasten.
Ne muodostavat puroja, jokia ja meriä.
Itken,
ihan turhaan,
ei kyyneleeni kuitenkaan tavoittaisi koskaan tuota herkkää tilaa ikkunalasin toisella puolen.
Kyyneleeni vierivät poskillani kuin vapaana kuohuavan meren helmet.
Helmet tippuvat maahan luoden painostavaan hiljaisuuteen mustia pisteitä.
Rojahdan nojatuoliin.
Suljen silmäni ja yritän päästä inspiraation maailmaan.
Juna "Inspiraatio" on jo täynnä,
se pursuaa liitoksistaan ihmisiä jotka ovat ansainneet lippunsa,
vaikka muutama vapaamatkustajakin siellä saattaa olla.
Pitäisi alottaa baletti,
jotta voisin kirjoittaa siitä vapautuksesta kun tanssin,
vaikka tuskin se todellisuudessa aina on niin ruusuista, kun joutuu harjoittelemaan samaa nilkan ojennusta joka tunti kerta toisensa jälkeen.
Toisaalta voisin aloittaa ratsastuksen,
ja kirjoittaa kuinka ratsastan auringonlaskuun ja tunnen vain hevosen sydämen lyönnit minua vasten,
mutta sekin yhtä tekniikkaa vain.
Haluan tehdä jotain,
missä ei ole rajoituksia,
ei sarjoja.
Pelkkiä vapaita sanoja,
vaikka niitäkin on maailmassa liian vähän.
Ihminen ei ole sana.
Sielu ei ole sana.
Ne ovat asioita.
Sielu on vapaa,
se tekee mitä tahtoo.
Sydän on asia.
Joka puhuu sydämesta on materialisti,
puhukoot sielusta jos haluavat vapautua.